SOPIMISTA VAI PAKOTTAMISTA?

23.9.2015

Ismo Kokko
Ismo Kokko

Syksyn blogikauden aloittaa Insinööriliiton neuvottelujohtaja Ismo Kokko pohtien onko meillä enää sopimisyhteiskuntaa.

 

Viime aikojen tapahtumien johdosta on mieleen hiipinyt kysymys siitä, mikä on sopimisyhteiskunnan vastakohta? Vastaus on varmaankin pakottamisyhteiskunta, jossa vain joku osapuolista pakottaa läpi omat ajatuksensa, eikä kunnioita muiden osapuolten näkemyksiä. Toinen vaihtoehto voisi olla välinpitämättömyysyhteiskunta, sillä yhteiskuntasopimuksesta saamani palaute suuntaan tai toiseen ei vielä täysin ole tukkinut sähköpostia ja aika paljon on myös ”ihan sama” – henkeä havaittavissa. Keskeinen viestini onkin, että jokaisen kannattaa olla kiinnostunut ympäröivästä yhteiskunnasta ja muodostaa oma mielipiteensä asioista, jotka kuitenkin lähes jokaista meitä koskettavat.

 

Yhteiskuntahistoriassa yhteiskuntasopimuksella (social contract) ja sopimisella ylipäätään on tarkoitettu tilannetta, jossa yksilö luopuu turvallisuuden tähden omasta rajattomasta itsemääräämisoikeudestaan yhteiseksi hyväksi. Hän myös sitoutuu siihen, ettei kapinoi kulloinkin vallassa olevaa hallitsijaa vastaan. Tällainen tilanne (state of nature) esiintyi esimerkiksi 1600-luvun Englannissa ja sittemmin 1700-luvun Ranskassa, joissa kummassakin kärsittiin verisestä sisällissodasta, koska sopimusteitse ei löytynyt ratkaisuja vallan käytön ongelmiin. Suomessakin ajat rauhoittuivat, kun talvisodan aikoihin 1940 hallitus, työnantaja ja työntekijät löysivät ja tunnustivat toisensa tasavertaisina osapuolina.

 

Juuri nyt toivoisi, että historiasta muistettaisiin sen kallisarvoisia oppeja. Aloittaessaan työnsä, maan hallitus kenties unohti sen tosiseikan, että yhteiskunnallisessa keskustelussa ja ratkaisuissa harvoin on mahdollista saavuttaa puhtaita voittoja. Neuvottelun ja sopimisen sijaan se lähti esittämään ratkaisuja, jotka olivat ennalta päätettyjä. Kuuluisasta viiden prosentin leikkauksesta ei neuvotella ja sovita, ainoastaan siitä miten annettu lopputulos toteutetaan. Ymmärrän luonnollisesti tämän ajatuksen syyt ja taustat, mutta siitä huolimatta olisi voitu muistaa, miten kävi reilu 20 vuotta sitten, kun hallitukset lähtivät liikkeelle yksipuolisin leikkauslistoin. Nyt olemme ajautuneet puolin ja toisin tilanteeseen, josta on hyvin vaikea päästä pois ilman, että joku tai kaikki osapuolet menettävät kasvonsa.

 

Mitä itse sisältökysymyksiin tulee, niin hallituksen kaavailemat esitykset suomalaisen kilpailukyvyn edesauttamiseksi ovat valitettavasti liian kapealla pohjalla tilanteeseen nähden. Hallitus lähtee siitä ajatuksesta, että leikkaamalla yritysten ja julkisen sektorin henkilöstökuluja – ja samalla sivutuotteena kansantuloa – korjaamme vientimme ja työllisyytemme ongelmat. Sillä on mahdollista saavuttaa julkisen sektorin henkilöstökulujen sekä viennin yksikkötyökustannusten laskua, mutta lääkkeellä on liian ikävät sivuvaikutukset. Yksityinen kulutus ja sitä myötä kotimarkkinoihin nojaavat yrittäjät kärsivät talouden supistumisesta. Tarvitaan muitakin keinoja korjata tilannetta.

 

Olemme myös tuoneet esille oman vaihtoehtomme: mahdollisten leikkausten vastapainona täytyy yritysten ja yhteisöjen sitoutua investointeihin. Ilman niitä ei voi toivoa, että työllisyydessä tapahtuu muuta kehitystä kuin tähänkään saakka. Toiseksi, koulutuksesta ja osaamisesta on pidettävä kiinni. Suomi ei menesty lähtemällä kilpailemaan Aasian tai Itä-Euroopan maiden kanssa halpatuotannossa, vaan meidän tuotteidemme on oltava lisäarvoketjun huipulla. Se vaatii huippuosaamista. Kolmantena asiana tulee muutosturva. Joukkoirtisanomisten aikana on kohtuullista, että tehdään kaikki voitava työpaikkojen säilyttämisen ja uuden työn löytämisen eteen.

 

Lähihistoriasta olemme toivottavasti oppineet senkin, että Suomi pärjäsi kansainvälisessä kilpailussa reilut kymmenen vuotta sen vuoksi, että samaan aikaan kun 90-luvun laman johdosta jouduttiin tekemään kipeitä leikkauksia, myös investoitiin merkittävästi uusille teknologian aloille. Tämä laiminlyönti on vieläpä kertautumassa, kun aikeissa on myös leikata koulutuksesta ja osaamisesta, joka puolestaan on tulevaisuuden investoinneista tärkein.

 

Kokonaan oma lukunsa hallituksen esityksissä ovat sellaiset työlainsäädännön uudistukset, jotka estävät työ- ja virkaehdoista sopimisen palkansaajan kannalta lakia paremmalla tavalla. Hallitus, joka omassa ohjelmassaan vannoo työelämän sopimisen edistämiseen, onkin käytännön toimissaan aivan toisella linjalla. Toivoa sopii, että nämä esitykset ymmärretään vetää pois sopivan tilaisuuden tullen. On aivan turha kiristää hankalaa tilannetta entisestään näillä virhearvioilla.

 

Kaikesta tästä huolimatta toivoa sopii, että osapuolet löytävät neuvottelutahdon ja –kyvyn, sillä se on ainoa kestävä tie pois tästä kansallisesta patista. Investointien saaminen liikkeelle, lainsäädännön tasapainoinen kehittäminen, rakenteelliset uudistukset sekä ennen kaikkea työllisyystilanteen parantaminen ovat meidän kaikkien tavoitteita. Tuleva reilun vuoden ajanjakso ennen seuraavaa työmarkkinakierrosta näyttää, mikä on meidän sosiaalikontrahdin suunta ja tulevaisuus. Juuri nyt se on hiukan kateissa.

 

Ismo Kokko